Pingistä vai tangoa?

Pingistä vai tangoa?

Joskus pariskuntien vuorovaikutus on kuin pingistä. Pikkuinen vilkasliikkeinen valkoinen pallo kimmahtelee puolelta toiselle ja mailat naputtavat kiihkeästi.
”Sainpas pallon pois omalta puoleltani!” ”Löinpäs ovelan kierteen!” "Ponnahtipa nätisti vastustajan puolelle!”
Välillä taas mies ja nainen muistuttavat keskinäisessä tanssissaan parketilla askelkuvioita opettelevaa paria. ”Auts, survot varpaani muusiksi. Etkö yhtään huomaa, missä minun tilani päättyy ja sinun alkaa?” ”Pysy sinä vaan omalla puolellasi, äläkä yritä ohjata minua. Minä vien ja sinä vikiset, niin sen on mentävä, muuten en osaa ollenkaan.” ”Miksi olet niin kaukana? Minulla ei ole mitään mihin nojata taivutuksen aikana. Pidä kunnolla kiinni, äläkä ole vain pitävinäsi. Mikä ihme tässä on niin vaikeaa? Jonkun toisen kanssa tämä sujuisi varmasti paljon paremmin.”
Tuo viimeinen lause on usein harhaa. Uskomus kertoo siitä kivusta, mikä ihmisessä herää, kun tanssi lähimmän kanssa menee mönkään. Joskus pariskunnat ihmettelevät sitä, miksi vuorovaikutus sujuu töissä tai harrastusten parissa leikiten. ”Työpaikalla minusta pidetään ja olen hyvä asioiden ratkaisija. Toista se on kotona. Jo pienessä asiassa mennään heti metsään. Miksi ihmeessä, olenko naimisissa jääräpäisen jankuttajan kanssa?”
On totta, ettei kenenkään muun kanssa arjen tanssi ole niin vaikeaa kuin oman puolison. Se johtuu siitä, ettei ole ketään toista, joka olisi yhtä tärkeä. Lähimmän kanssa epäonnistuminen kouraisee syvältä. Puoliso on se ihminen, joka herättää kaikkein eniten toiveita ja odotuksia. Hän on elämän toinen mahdollisuus. Ihminen, jonka kanssa voimme vihdoin korjata niitä asioita, jotka omien vanhempien kanssa jäivät kesken. Odotamme puolisoltamme suorastaan yli-inhimillisiä suorituksia, koska tarvitsemme niin paljon rakkautta ja hyväksyntää. Välillä tuntuu, että koko elinvoimamme on puolison asenteesta ja tekemisistä kiinni.
Mitä ihmettä sitten tälle ontuvalle tanssille ja alituiselle pingismatsille voi tehdä? Ensiapuna kannattaa jutella kokeneiden parien kanssa. Sen jälkeen voi lähteä parisuhdetapahtumiin, ilmoittautua avioliittoleireille, kirjautua tunnekeskeiselle nettikurssille tai suunnata pariterapiaan. Tässä ei ole mitään noloa, sillä huolletaanhan autoakin säännöllisesti ja varsinkin silloin, kun kilometrejä alkaa kertyä.
Ja jos parisuhteen treeniä vertaa tanssin harjoitteluun, on hyvä muistaa, ettei vaikeaa lajia aina voi oppia yksinään. Joskus tarvitaan lempeää opettajaa, joka avaa ja näyttää, mitä pariskunnan välillä tapahtuu. Näistä hetkistä syntyy tietoa ja syvälle koskettavia kokemuksia. Puolisot saavat olla ikään kuin paljaana toistensa edessä, ja samalla kokea äärimmäistä turvallisuutta.
Mikä parasta, onnistuessaan tanssin harjoittelu luo väylän ihmisen luota toisen luo. Ja kun väylä avautuu, tapahtuu jotain ihmeellistä. Kaksi ihmistä hiljenee, sydämet kohtaavat ja oivallus syntyy. ”Sinä olet yhä siinä, kaikkine kipuinesi, minua vastapäätä. Et ole lähtenyt vielä pois, vaikka kuinka yritin. Haluat olla selvittämässä tanssimme laatua. Myös minä tahdon ymmärtää, kuinka itse kutsun sinua keskinäiseen tangoomme.”
Tätä ihmettä kutsutaan rakkaudeksi.

Kirsikka Arkimies